If you never try you will never know

Katsoin eilen Roskisprinssi-elokuvan kertoi pojasta jonka vanhemmat olivat rikkaita ja pojalla oli kaikki mitä hän halusi mutta hän kuitenkin lähti kotoa pois ja muutti itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Hän vaihtoi valmiiksi pedatun tulevaisuutensa roskakuskin apupojan hommiin. Hän asui pikkukaupungissa vanhan alkoholisoituneen naisen alivuokralaisena. Elokuvassa pojan isä sanoi pojalleen ennempää kuin hän lähti

"Et sinä tule koskaan pärjäämään yksin maailmassa kun kaikki on eteesi kannettu."

Elokuva sai minut miettimään asioista. Itse en ole mitenkään rikkaasta perheestä koska äitini on yksinhuoltaja ja harvemmin meillä on paljon ylimääräistä rahaa varsinkaan nyt kun äiti on työttömänä. Silti olen aina saanut kaiken mitä olen halunnut ja minulla on kaikki mitä olen halunnut. Saan kummeiltani aika paljon rahaa tai oikeastaan he ostavat minulle kaikki mitä haluan eikä minun tarvitse tehdä sen eteen mitään. Ekä nyt halunnut leuhkia mitenkään mutta kerroin vain miten asia on.

Niin kuin olen jo ennen maininnut niin minun ei ole tarvinnut melkein koskaan tehdä mitään rahani eteen koska on riittänyt se että olen joko ollut käsi ojossa tai soittanut mummulle. Pari vuotta sitten ajattelin että raha tekee onnelliseksi mutta nykyään olen huomannut että se ei tee onnelliseksi. Minusta oli pari vuotta sitten outoa kun kaveri sanoi että täytyy tehdä kotitöitä että saan rahaa. Viikkoraha oli myös minulle ihan outo käsite koska itse sain aina rahaa kun pyysin. Nyt olen vasta ymmärtänyt että jos on tehnyt rahan eteen työtä niin rahaa osaa arvostaa enemmän kuin ettei sen eteen olisi tehnyt työtä.

Kesällä minun olisi tarkoitus mennä kesätöihin mutta en haluaisi yhtään mennä mutta olisihan se hienoa jos olisi vähän ylimääräistä rahaa ja vielä itse tienattua. Työnteko kasvattaa ihmistä koska on vastuussa omista tekemisistään eikä voi kauheasti sooloilla.

Mietein yöllä kun en saanut unta että pärjäisinkö minä yksin toisessa kaupungissa? Jos minulla olisi vain tietty määrä rahaa jota en saisi lisää vaan sitten minun pitäisi etsiä työpaikka ja asunto. Enkä saisi pyytää sukulaisilta rahaa vaan pitäisi pärjätä omillaan. Tulin siihen tulokseen että alku voisi olla aika ankeata mutta ehkä se siitä lähtisi rullaamaan. Tai sitten ei..

Olen useasti miettinyt jos vaihtaisin lukiota ja muuttaisin toiseen kaupunkiin mutta ajatuksen tasolle se on jäänyt. En tiedä mikä estää minua vaihtamasta lukiota ja muuttamasta? Joskus haluaisi vain muuttaa toiselle paikkakunnalle missä kukaan ei tiedä sinusta mitään.

Nykyään onneksi olen jo hieman aikuistunut ja ymmärrän ainakin jotekin jos ei oikeasti ole rahaa ostaa uusia farkkuja sitten täytyy vain kulkea vanhoilla. Olen myös tehnyt rahani eteen työtä esimerkiksi menen nyt viikonloppuna hoitamaan äitini työkaverin lapsia. 
Aikuistumisuuden merkkejä(kö)?